Perille paastiin, jalat puutuneina, turvonneina ja polvet kipeina, muutaman tunnin koiranunta nukkuneena, mutta perille silti. Olen vahan hamillani viela, ei oikein ole voinut kasittaa, missa sita onkaan. Jerusalem viela, paikkana senkaltainen, ettei viikkojenkaan oleskelun jalkeen valttamatta kasita juuri mitaan.

Taalla nuoret miehet kantavat rynnakkokivaareita kaduilla, kipat on kiinnitetty pinnilla lyhyeen tukkaan etteivat ne putoa, aina silloin talloin vastaan vaappuu hasidi pitkat ohimokutrit liehuen. Paiva ei ole erityisemmin lammin, vaikka aurinko paistaa, kaupungissa kay viilea tuuli. Kavimme katsomassa jo itkumuuria, illan vietto sujuu varmaan aika leppoisissa merkeissa ja aikaisin nukkumaan.

Koetan opiskella opaskirjasta miten sanotaan kiitos hepreaksi ja arabiaksi.

Hittolainen, olen tehnyt aika pitkiä työpätkiä ja huomaan, että alan sillai pikku hiljaa olla aika henkisesti putki, enää ei yksi vapaapäivä siellä täällä juuri auta, pitäisi päästä vähäksi aikaa ihan lepäämään. Varsinkin, kun vapaa-aikakin tuntuu täyttyvän. On ihanaa nähdä kavereita käydä katsomassa prokkiksia ja tanssia, mutta kaipaan totisesti sitä, että voin vain olla kotona rauhassa.

Se siitä vuodatuksesta, lisää tulossa. Tänään oli harvinaisen ällö työpäivä lentokentällä, en oikein jaksanut innostua höpöttelemään tiimläisteni kanssa, heittivätkin osan läpästä aina puoliksi somaliaksi, ja kaiken lisäksi sain siivottavakseni vessan, johon joku oli kirjaimellisesti kakannut pöntön viereen, ja jotenkin onnistunut tuhrimaan kansia joka puolelta. Ei mua tuollaiset ällötä, senkun siivosin ja sain ihan hyvät lisätkin, mutta kuivuneen pa*kan hinkkaaminen pytyn sisäpuolelta ei nyt ainakaan parantanut fiiliksiä. Ja vaikka työpäivä tuntui ikuisuudelta, loppuihan sekin viimein.

Sitten vähän kivoja juttuja. Sunnuntaina oli ihana nähdä Mekkua ja Tiinaa, kävimme katsomassa tannsiesiystä kkapelilla, toisin sanoen teimme matkan kosmokseen. Matkan jälkeen palauduin ainakin itse maanpinnalle Rossossa pitsalla (: Ja eilen oli ensimmäistä kertaa sitten matkani käymässä Ogelin kotona, vähän jännitti mennä mutta kun saavuin, tuntui siltä, että tämähän on tuttu ja turvallinen paikka, ei millään tavalla enää minun kotini, mutta selainen paikka, jonne voi aina tulla ja olla oma itsensä. Ja sama tunne tuli oikeastaan Ukosta, ei oltu nähty noin puoleen vuoteen, mutta tuntui hyvältä nähdä. Ukko ja se talo ovat jollakin tavalla sama asia. Tapasin uudet asujat, Mishan ja Anna-Reetan (?), molemmat tuntuivat tosi mukavailta. Ilta jatkui Luontoliiton talolla, jossa oli aika epäviralliset juhlat, eli musiikkia ja paljon ruokaa, rento meininki vaikka en juuri ketään tuntenutkaan. Mukana oli myös Pyry, joka on palannut Suomeen muutama viikko sitten. Lähdin sieltäkin aika aikaisin, työpäivän takia.

Olinko viime keväänä niin nenä kiinni ylppäri- ja pääsykoekirjoissa vai mitä oikein tein, kun tuntuu, ettei mulla ole kunnollisia muistikuvia keväästä itsestään. Nyt tuntuu jotenkin uskomattoman ihanalta seurata, kuinka linnut ovat alkaneet laulaa aamuisin, kuinka lumi ja jää vetäytyvät paljastaen asftaltin, kuinka tuoksut alkavat puskea maasta esiin ja pöly nousta. Olen niin onnellinen että olen nyt Suomessa ja kotona kokemassa tätä vuodenaikaa. Ehkä mulla on nyt ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen aikaa seurata mitä tapahtuu kun kevät koittaa.

Löysin kirjastosta taas kutkuttavia kirjoja. Orhan Pamukia ja Leskisen valitut runot, kuinkas ollakkaan ;)

Keksin että on päästävä Kataloniaan.

Mulle ei oikein tapahdu mitään.

Työt alkaa kahdelta, polttelen levyjä koneelleni. Aamulla lenkitin Väinön, on kiva kävellä oikeastaan ensimmäistä kertaa lumihangen keskellä tänä talvena.

Oon miettinyt jaksanko raahautua sinne helvetin kentälle, työnä se on tylsää ja- no sellaista, että tekeehän sitä yhden kevään mitä tahansa, kyllä sen kestää. Mietin vaan että jos vaivautuisin, voisin päästä hommiin joihin on kivempi lähteä aamulla tai iltapäivällä.

Kiva kun on talvi. Ylipäätänsä nyt tuntuu, että Suomi on kiva maa. Ihan oikeasti. Kunhan ei lue typeriä uutisia tai katso televisiota, joissa vauhkotaan niin turhista asioista kun oikeasti täällä ei ole mitään hätää. Mutta nyt sataa yhä lunta, kaupasta sai mehukeittoa halvalla. Mummoilla on toppatakit. Linnuille talviruokaa.

Uskomatonta miten alkaa se työnhakukin maittaa kun on uusi reissu -eli uusi rahareikä- tiedossa. Kovasti ainakin suunnitellaan olevamme toukokuussa Israelissa, faija ja minä. Ihanaamahtavaa.
Kentälle soitin, kymmentuntinen vuoro maanantaina ja tiistaina, siitä se alkaa. Jaksan kun ajattelen Tel Avivin aurinkoa ja appelsiineja Jerusalmissa.

Kotona istuminen kolottaa niveliä, pakko sitä on päästäkin tekemään jotakin.

Heippatirallaa, viime kerrasta onkin taas vahan aikaa, kun on ollut vaikeuksia saada joko julkaistua tai edes kirjoitettua blogitekstia. Eika sita aina vaan jaksa. Mutta mitas, nyt ollaan jo Bangkokissa, minun viimeisessa etapissani. Tama kaupunki on jotain ihan muuta kuin odotin. Koko kuvani Thaimaasta oli, etta taalla kay paljon suomalaisia, mutta Bangkok onkin miljoonakaupunki, valtava muurahaispesa, korkeit taloja ja ruuhkaista liikennetta.
Samaa ja erilaista, ihmiset ovat ystavallisia ja ruokaa saa kadulta. Kulkukoiria on paljon, skytrain kulkee kiskoillaan autokaistojen ylapuolella.

Tapasimme eilen Paweenan, thaimaalaisen tyton johon tutustuimme Mongoliassa. Kiertelimme vahan kaupungilla ja kavimme kahvilassa, jossa myydaan vain mangosta tehtyja juttuja :) Mango Tango. Illalla Bangkokiin pienemmasta paikasta palasi myos Jussi. He ovat Paweenan kanssa lahdossa huomenna aamulla Myanmariin, olen vahan kade. Tanaan lahdemme varmaan Paweenan kanssa kaarmefarmille.

Viime viikko vietettiin sitten Kambotzassa, en nyt jaksa kirjoiotella sen yksityiskohtaisempia sepustuksia, muuten kuin etta hyvin meni. Naimme viikossa siita maasta sen mita nyt kai viikossa ehtii, kuljimme aika kulutettuja reitteja ja tapasimme aika paljon muita reissaajia. Kavimme museoissa tutstumassa Kambotzan ei-niin-mieltaylentavaan lahihistoriaan, ja vietimme paivan Angkorin muinaisella temppelialueella. Maistoin paikallista kalaherkkua, kookos-sitruunaruohokastikkeella (nam!), sain kutsun lahtea Kreikkaan kaymaan, nukuin liian vahan, ostin khmer-huivin, kavin katsomassa ranskankielista dokumentiielokuvaa.. kaikenlaista. Pelkan viikonkin perusteella suosittelen kylla Kambotzaa, siihen maahan olisin tosissani halunnut tutustua lahemmin. Siina maassa on tapahtunut paljon.

Noin tasan viiko matkaa jaljella, en oikein ymmarra sita, mutta ei minun ehka tarvitsekaan. Paineita en viimeisistakaan paivista aio ottaa, sen kun hengailen. Lahdemme varmaan kaymaan tassa lahella sijaitsevassa Ayutthaiassa (jos sen paikan nimi tosiaan kirjoitettiin noin..?), siella on jonkinlaiset festarit. Ja tiistaina sitten suuntaan lentokentalle, Paweena jo neuvoi paljonko taksimatkasta tulee maksaa. Ja olen varmaan koko viime kuukauden haaveillut jouluruoista ja ISOSTA siivusta kovakuorista ja vahvaa ruisleipaa.

Toivottavsti sataa lunta. Kotia ajatellen mutta olostaan taalla nauttien,
Saana

Taas on vahan pitempi aika kun olen viimeeksi kirjoitanut, mutta antakaa anteeksi etten jaksa nyt sepustella kovin pitkallisesti. Vasyttaa aika paljon ja taidetaan tanaan menna aikaisin petiin, huomenna on (taas) aikainen heratys.

Saigoniin paastiin, eika yota myoten suinkaan soinut poppi, vaan aluksi bussin tv:ssa pyori teatterifilmaus, joku vietnamilainen komedian ja shown valimuoto. Eipa siita paljoa irti saanut, mutta muutamat muut bussissa hekottelivat, joten kai se oli ihan hyva. Unenlahjojani kiitan jalleen, bussin penkillakin sain nukuttua useamman tunnin, ja kun jalleen herasin, aurinko oli jo korkealla ja me enaa muutaman kymmenen kilometrin paassa bussiasemalta. Asemalta nappasimme mopokuskien avustuksella paikallisen bussin, jolla paasi kaupungin keskustaan. Hotellikin loytyi helposti, majoituimme oikeaan hotellighettoon, jossa jokaisessa talossa oli ainakin yksi minihotelli, kaikkien ravintoloiden, nettikahviloiden ja matkatoimistojenkin ylakerrassa saattoi majoittua, ihan oikeasti. Lahella oli kivan kokoinen puisto, tekolampi ja iltaisin kaupunkilaisia jumppaamassa. Siella istuskelimme monet illat, rentouduimme ja soimme omenoita.

Saigon sai katsella meita viikon verran. Sohvin piti hankkia Saigonista Intian viisumi, mutta se ei onnistunutkaan. Aluksi suurlahetysto oli kiinni tai papereiden saaminen eteenpain ei onnistunut ilman dollareita, ja lopulta Sohvi huomasi, etta hanen passinsa on vahan rikki, ja uusi on saatava, ennen kuin voi toivoakaan saavansa Intian viisumia. Homma on onneksi hoidossa, uuden saa Bangkokista, mutta nyt meidan on vain lahdettava Thaimaaseen suunniteltua aikaisemmin. Voi tata byrokratiaa.

Saigon oli kiva kaupunki, aavistuksen eurooppalaisempi kuin Hanoi. Rikkaampi, modernimpi, kaupuallisempi, uudempi. Kavimme muutamassa museossa, pagodissa, vilkaisemssa kiinalaista kaupunginosaa, tai vain pyorimme puistoissa tai kaduilla, soimme hedelmia, kavimmepa kerran Ho Chi Minh Cityn sokaiden yhdistyksen tiloissa hieronnassa. Kaikkein vaikuttavin paikka oli ehka War Remants Museum, joka keskittyi Vietnamin sodan rikoksiin. Oli aidonkokoinen kopio Etela-Vietnamilaisesta vankilasta, kuvia kidutetuista tai amerikkalaisten lavittamien myrkkykaasujen polttamista ihmisista, todisteita siviilien murhista, aika karua katsottavaa. Yksi tila oli taynna kentalla kuolleiden uutisvalokuvaajien toita. Ne olivat tosi hienoja, mutta ikava kylla niita oli niin paljon, ettei kaikkia vain jaksanut katsoa, ja oli viela kauhean kuuma iltapaiva. Loytyi myos huone, jossa oli sodanvastaisia julisteita ja kuvia mielenosoituksista ympari maailmaa. (USA pois Indokiinasta! Mielenosoitus 14. paiva, lahto Sampolan edesta. Jarjestaytyminen alkaa kello 13.30. :D)

Lahdimme myos kaymaan etelassa, lahella meren rantaa, jossa on isohko alue mangrovemetsaa. Se oli jarjestetty retki, lahsimme oppaan kanssa. Maksoi jonkun verran, mutta oli ihan kivaa. Saimme syottaa krokotiileja (!) ja apinoita (ihan mieletonta oli nahda niita oikeasti, vaikka on pienesta tytosta asti tuijattanut Avaraa Luontoa, oikean apinan nakeminen oli vain jotain niin siistia), soudimme vietnamilaista korin muotoista venetta (aika hyvin, vaikka iste sen sanonkin) ja kavelimme maagisessa metsassa.

Saigonstia matka jatkui taas pienempiin kaupunkeihin. Oli ihanaa paasta jalleen matkaamaan paikallisilla busseilla ja kulkemaan itsekseen. Pari paivaa vietimme Tra Vinhissa, kivassa paikassa jonka lapi virtasi joki (vaikka hotellihuoneemme vessassa oli jotakin epamaaraisia kikkaroita jotka nayttivat hiirenkakalta). Tutustuimme buddhalaiseen khmer-munkkiin (kerron siita joskus myohemmin lisaa, aika vahan loppuu).

Pikaisesti viela, olemme nyt Chau Docissa, ihan lahella Kambotzan rajaa. Ostimme tanaan liput laivaa, jolla ylitamme rajan, huomenna siis siirrymme Kambotzaan, Phnom Penhiin. Ei oikein tajua etta nyt Vietnam on tassa. Kahden kuukauden aikana tahan maahan on muodostunut jonkinlainen viha-rakkaussuhde, mutta silti tuntuu, ettei taalta raaskisi lahtea. Kaikki kuitenkin aikanaan. Nyt lahden nukkumaan.
Saana

Hoi Ani osoittautuikin sitten lopulta karummaksi paikaksi kuin Hue. Se oli pienempi, ja vaikka vanhan keskustan ja joen varren talot olivat todella kauniita, juuri ne korttelit olivat taynna turisteja, niin ettei vietnamilaisia oikein edes nahnyt. Onneksi, kun lahti hotelliltamme toiseen suuntaan, loytyi kivoja pikkukortteleita ja hupsuja ruokapaikkoja (yhdessa paikan pitaja alkoi muuttaa menussa lukevia hintoja kalliimmaksi kuulakarkikynalla kun yritimme tilata. Kiitos hei.)

Hoi Anin erikoisuus olivat kymmenet raatali- ja suutariliikkeet, kaikissa mapeittain muotilehtien kuvastoja, joista valita itselleen teettevan puvun tai vaikka kengat Niken logolla varustettuna. Loytyi vanha japanilainen silta,ja joki tulvi niin, etta kaikille kaduille ei aina paassyt, muutoin kuin venekyydilla. Sateen tayttamassa kaupungissa, illemmalla ruuhkan rauhoituttua oli kuitenkin minusta aika nattia, kullankeltaiset lamput syttyivat liikeiden oville ja loistivat latakoista ja joesta. Jussikin tuli paivan meidan jaljessamme Hoi Aniin, katsoimme illalla tv:sta Nacho Librea, kavelimme ympariinsa ja ostimme kadulta leipaa iltapalaksi.

Varmaan suurin Hoi Aniin tulomma syy oli lahistolla oleva champa-kulttuurin temppelialue, tai rauniot, oikeastaan. Pohdimme hetken Sohvin kanssa lahdemmeko kymmenien muiden kanssa turistibussilla sinne ja takaisin (mika oli ehdottomasti halvin ja helpoin vaihtoehto), vai jatammeko valiin. Pienen hintavertailukierroksen jalkeen ostimme liput. Matkaan lahdettiin toisen Hoi An paivamme aamuna, iso bussi tuli hakemaan meidat aamulla hotelliltamme ja kierteli sitten varmaan vajaan tunnin pitkin poikin pienta kaupunkia poimimassa kyytiin bussilastillisen muita. Oppaamme puhui tosi hyvaa englantia, mutta hanella oli ihan hirvea aani, ja ryhmamme nimi oli "Tigers", jotta meidan olisi sitten helppo muistaa mihin porukkaan kuuluimme. Voi etta.

Loppujen lopuksi olen iloinen etta lahdimme retkelle, temppelit olivat sodassa pahoin raunioituneet, niin etta alkuperaisesta 70 oli jaljella vain muutama. As you know me, rakastan joka tapauksessa kaikkea tuollaista vanhaa, ja vaikka tihutti sadetta ja silloin talloin oli vahan jonotettava, tunnelma oli rauhallinen ja vanhat patsaat ja rakennelmat tosi mielenkiintoisia. Ja opas kertoi ihan mielenkiintoisia juttuja.

Tiikerit palasivat onnellisesti kotiin, kavimme syomassa ja olimme kaikki kolme yhta mielta siita, ettei Hoi Anissa jaksanut olla taman pitempaan. Mutta minne ja miten lahtea, se oli pienen tuskastelun ja vaivan takana. Hoi An on niin kutsutun Open Tour -bussireitin varrella, ja tata reittia kayttavat suurin osa porukasta, jotka kiertavat Vietnamin paakohteet. On helppoa ja halpaa paasta paikasta toiseen, mutta annas kun yrittaa paasta kyseiselta reitilta pois. Hoi Anissaon toki pienia matkatoimistoja kuin sienia sateella, plus kaikki hotellit, mutta ihan kaikki jarjestavat samoja reissuja, samoilla hinnoilla ja samojen bussifirmojen kautta. Lahtoaika on yleisesti kello kahdeksan, jolloin kaikki bussit kiertavat hakemaan turistit hotelleilta kyytiin. Mika farssi! Ja koska paikalliset bussit toki tietavat turistibussien hinnat, emme uskoneet paasevamme niillakaan pois yhtaan halvemmalla. Lopulta ostimme hotellimme kautta (ylihintaiset) bussiliput Danangiin, lahimpaan kaupunkiin jossa oli juna-asema, ja sielta kasin hankkiutua etelammas rannikkoa pitkin, Quy Nhoniin.

Jep, ei Hoi An nyt mikaan kaarmeiden pesa ollut, mutta olin silti iloinen kun saatoimme jattaa sen taakse. Danangissa mieliala kohosi selvasti, meita katsottiin taas avoimen uteliaasti, ruoka maksoi sen verran kuin sen oikeasti pitaakin taalla maksaa, ja ostimme junaliput seuraavaan mahdolliseen junaan. Myohaiseksi aamupalaksi tai aikaiseksi lounaaksi katupho (ehka parhaimpia tahan asti saamistani), ja viela lasillinen vietnamilaista erikoisuutta: jaakahvia. Vajaan kuuden tunnin junamatka sujuihyvin, sen kun istuskeli (kiitos kaunis kuuluu myos Jussille ja mp3-soittimelle <3). Tassa vaiheessa kuuden tunnin junamatka tuntuu enaa pikku odottelulta. Perilla viiden maissa, Sohvi tinki halvan taksimatkan Dieu Trin asemalta iste Quy Nhoniin. Taas satoi, mutta paasimme suoraan haluamamme hostellin oven eteen. Barbara's backpackers on pieni, Uudesta Seelannista kotoisin olevan, tomeran naisen pieni paikka (vahan kummasti jarkatty mutta dormi oli halpa).

Quy Nhon voisi rantabulevardeineen ja hiekkarantoineen olla mista pain maailmaa tahansa, mutta turismi taalla ilmeisesti koostuu lahinna vietnamilaisista. Ruoka on halpaa, ja ensimmaisena iltana lahdimme sateen tauottua rantaa pitkin kavelemaan. Loytyi pieni katupaikka (karry, jossa juomia, muutama iso varjo, muovituoleja ja poytia kadun varressa), jaimme nautiskelemaan kylmasta olueasta, lampimasta tuulesta, meren kohinasta ja laivojen kaukana merella vilkkuvista valoista.

Taalla on muutama torintapainen, pieni museo paikallishistoriasta (plus ylakerrassa pakollinen Ho Chi Minh -osio), hotellin kahvilasta saa hyvaa kahvia ja kirjahyllysta loytyi The Fellowship of the Ring (miten vanha suola voikaan janottaa!). Olemme ottaneet aika rauhallisesti, mika tekee valilla oikein hyvaa, tahtimme kiristyi aika vauhdikkaaksi Hanoista lahdettyamme. Joka paiva on satanut enemman tai vahemman, onneksi ei kuitenkaan ihan koko ajan, ja ilma on lammin yota paivaa. Huoneessamme ei ole meidan lisaksemme ollut ketaan (Jussikin lahti toissapaivana jo Saigoniin), seinien valissa ja katon paalla juoksee iltaisin rottia ja olen saanut 42 itikanpuremaa. On ollut mukavaa ja viihtyisaa, mutta tana aamuna paatimme mekin jatkaa matkaa, ja suoraan vain Saigoniin, saat kun eivat tasta valttamatta selkiydy, eika siksi jaksa lahtea enaa kiertamaan rannikon pikkupaikkojakaan. Ostimme siis paikat yobussiin, kuulemma paasemme nauttimaan vietnamilaisesta purkkapopista koko yon ajaksi! :D Kerron sitten seuraavassa osassa miten hyvin saimme nukuttua.

Nain se matka jatkuu, ostimme muuten vihdoin ja viimein sadetakit! Vanha Saigon kutsuu, Saana kuulee.

p.s. samassa hotellissa kanssamme asui ihana vanha nainen, matkaamassa yksinaan Kaakkois-Aasian kuuden kuukauden ajan, ja han harmitteli miksi ei ollut alynnyt kysya dormia, kun se on halvempi. Hanesta tuli idolini :D

Jalleen paivittelen, Sohvi kirjoittaa paivakirjaansa huoneessa ja mina lahdin tekemista vailla surffailemaan hotellin aulan koneelle. Mikas tassa.

Hue on nyt siis koettu, nousimme maanantaina aamulla vahan kahdeksan jalkeen junan kyytiin ja saavuimme perille ennen yhtatoista, suunilleen puoleenvaliin Vietnamia, jee! Valittomasti asemalta ulos astuessamme kimpussa porrasi tusina hotellintarjoajaa kayntikortteineen ja mopoineen. Kipitimme karkuun. Ilmi oli aurinkoinen ja hiostava, kavelimme jonkun matkaa kaupungin lapi kunnes loysimme halvan ja kivan hotellin. Rinkat ja kamat ojennukseen, myohainen lounas ja sitten kaupunkia haistelemaan.

Lonely Planetin mukaan Hue olisi ollut yksi Vietnamin arkkitehtuurisia helmia ja kulttuurin keskus. Enpa nyt tieda. Vahan kun kaveli ulos keskustasta, loytyi kylla pienia korttelialueita, joilla ei ollut edes nimea vaan pelkat numerot (isommolta tielta lahtevaa, salaperaisesti hamaraan kiemurtelevaa pikkukatua ei vain voi vastustaa, vaan sita on kaytava katsomassa), ja muutamat talot olivat vanhoja ja natteja. Huessa on myos iso vanha linnoitusalue, kuninkaanpalatsi ja temppeleita, joista kylla suurin osa oli enaa sodissa romahtanutta muurinpatkaa. Turistejakin oli melkoisen paljon, mutta muuten ihan tykkasin iste kaupungista. Siina oli taas oikeasti kaupungin tuntua, sapinaa ja energiaa, ensimmaisen kerran sitten Hanoin. Ja tulopaivanamme, kierrellessamme vahan katuja puhevikainen nainen nappasi meidat mukaansa, naytti raunioituneen ja puiden keskelle piiloutuneen pagodan seka puiston, joka oli taynna nykytaidetta. Se oli hauskaa.

Toisena paivanamme lahdimme kiertelemaan kuninkaanpalatsia ja linnoitusta. Matkalla alkoi sataa. Ja sitten satoikin, lahes koko ajan. Onneksi oli takki mukana, mutta housuni kastuivat alta aikayksikon aivan litimariksi. Meilla oli kuitenkin hauskaa, pidimme toisillemme opastuskierroksia ja kiertelimme aika tarkalleen kaikki mahdolliset nurkat.

Suunnitelmissa oli vuokrata polkupyorat ja lahtea paivaksi lahistolla olevalle laguunirannalle loikoilemaan, mutta saatiedotuksen tsekattuamme tulimme toisiin aatoksiin, ja kavimme varaamassa bussiliput seuraavaan kohteeseen, Hoi Aniin.

Illemmalla oli luvassa siunattu vaatteiden vaihto ja kuppi vietnamilaista kahvia. Ne on ne pienet jutut jotka tekevat onnelliseksi :) Saimme viimein myos yhteyden Mongoliasta tuttuun Jussiin, joka oli aamulla saapunut niin ikaan Hueen. Tapasimme hanet ja sveitsilainen Philippen turisteille varkatyssa rokkibaarissa ja kavimme viela iltapalapholla kadun varressa (Philippe ei tykannyt korianterista ja Sohvi etsi itselleen omelettileivan, kun ei voi syoda keittoa jossa on lihaa). Oli kivaa vaihtaa kuulumisia pitkasta aikaa. Niin kivaa, etta ilta venahti omalta osaltani aika pitkalle, ja viiden tunnin younien jalkeen oli taas noustava, Hoi Aniin vievaan bussiin.

Bussi oli turisteille, halpa ja helppo mutta paikalliseen liikenteeseen verrattuna (nyt jos saan sanoa) aika munaton. Niinhan se yleensa tuppaa olemaan.

Nyt siis Hoi Anissa. Sataa. Mutta huoneessamme on kaapelitelevisio. ("No mitas teitte Vietnamissa?" "Oo, katottiin Disney Channelia") No ei vaines, ei tassa sadetta pelata, ja Hoi An on vanha, pommituksilta saastynyt kaupunki, jossa riitta toivottavasti paljon ihmeteltavaa. Ainoa huono juttu on se, etta vaatteet kastuvat nopeasti, mutta tassa ilmankosteudessa ne eivat kuivu ikina kunnolla. Trooppisenkosteita terveisia siis, Saana

Heissan jalleen kaikki rakkahat, etelaan ollaan matkattu, meren rannalle. Paivat ovat olleet kuumia ja aurinkoisia, malarialaakkeeni kun altistaa minua auringonvalolle niin taidan ruskettua viela tavallistakin nopeammin, ja nenani ja varpaani (:D) ovat ihan palaneet. Mutta hauskaa on ollut, ja paljon on jalleen tapahtunut viikossa. Aloitan siita mihin jain, eli ihanasta Hanoista.

Tykkasin siita kaupungista, vaikka rauhattomuudessaan se vasyttikin, ja ne viitisen paivaa jotka vietimme siella tuntuivat riittavalta ajalta. Ei kerennyt tuskastua ja miettia mita tehda, mutta kerkesi rauhassa kierrella paikkoja ja istua puistoissa aamupalapiknikeilla. Tsekkasimme muutaman pagodan, Kirjallisuuden temppeli oli iso ja yksi Hanoin "paakohteista", mutta loppujen lopuksi siella oli aika vahan nahtavaa, Mongolian historialliset temppelit olivat paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Ambassador's pagoda oli sitten Hanoin toiminnassa oleva paapagoda, se oli hieno, alttarissa oli syvyytta, kun budhhan kultaiset patsaat nousivat silmien edessa ja suitsukkeet tuoksuivat.
Kavimme myos parissa museossa, Vietnamin naisten museossa ja taidemuseossa. Naisten museon alakerrassa oli nayttely naisista sodassa, ja olihan se hieno juttu, kun naiset taistelivat yhta lailla miesten rinnalla, toimittivat viesteja ja huolsivat joukkoja Amerikan sodassa (joksi sotaa taalla kutsutaan). Ylakerrassa oli kiinnostava nayttely ja informaatiopaketti Hanoin katumyyjista, naisista, jotka kiertelevat taysia korejaan kantaen pitkat paivat kaduilla ja koettavat myyda tuotteensa. Useimmat tekevat tyota siksi, ettei oman maan viljely riita ruokkimaan perhetta, mutta kunnollista tyota ei kouluttamattomille naisille ole tarjolla.
Taidemuseo kattoi ajan muinaisista kuningaskunnista 90-luvulle, se oli laaja ja laajuudessaan ehka vahan puuduttava. Museoissa huomasi selkeasti, miten sodan kasittely on yha kesken, monet teokset kuvasivat sotilaita ja sodan arkea. Kiinnostavaa, mutta yksioikoista. Taalla sodasta on olemassa vain se yksi katsantokanta ja mielipide. On totta etta vietnamilaiset parjasivat pienena kansakuntana, puhalsivat kaikki yhteen hiileen ja panivat kaikkensa peliin, mutta silti minuun nappasi vahan se yksioikoinen sankarillisuuden ylistaminen. Vahempikin olisi riittanyt.

Oma juttunsa on tottahan toki rakas Seta Ho, jota kavimme yksi aamu morjestamassa (tai ei se morjestaminen nyt ihan kirjaimellisesti onnistunut). Mausoleumin viileydessa ja tiukkailmeisten vartijoiden katseiden alla kuljimme parijonossa keskella vietnamilaisia, se oli jannaa. Vaikea kuvitella, etta oikeasti kuollut ihminen makasi siina kaikkien tarkasteltavana. Mausoleumin takana oli museoalue, vahan Ho Chi Minhin taloja, autoja, kynia, kyparia, kulkureitteja, pomelopuita, kultakaloja, Ho Chi Minh sita ja tata...

Yhtena aamuna myos herasimme tosi aikaisin, ja lahdimme kaupungin keskella olevalle Hoan Kiem -jarvelle. Ostimme matkalla akduilta aamupalaa, istuimme syomaan ja katselimme tai chita harjoittelevia naisia, jarven ympari lenkkeilevia miehia ja keskella katua sulkapalloa pelaavia ihmisia. Se oli kivaa :)

Hanoista parin tunnin bussimatkan paassa sijaitsi Ninh Binh. Kadut olivat yhtakkia kovin rauhalliset Hanoin jalkeen, ja keskella kaupunkia kulki joki, jonka rannalla vietimme monta evas- ja istuskeluhetkea. Ihmiset siella pain muuten soutivat jaloillaan! He istuvat veneen takaosassa takakenossa, airot pakian ja kantapaan valissa ja huopaavat polkien.

Lahistolla oli muutama temppeli ja entinen kuninkaanpalatsi seka Kenh Gan kelluva kyla. Vuokrasimme pyorat hotellilta, pakkasimme reput ja lahdimme polkemaan. Ilman karttaa ja matkaoppaan suuntaa-antavilla ohjeilla selvisimme mielestani suhteessa oikein hyvin :) Loysimme etsimamme paikat, vaikka Kenh Gahan illalla pyoraillessa matka keskeytyi tulvaveteen. Oli kylla jannaa pyorailla tiella jossa on vetta puoleen saareen, auringon alkaessa laskea vuorten taakse. Saimme onneksi venekyydin paikallisilta kuivemmalle tieosuudelle ja kerkesimme laheiseen kaupunkiin hotellia metsastamaan ennen kuin pimeys lankesi. Seuraavana aamuna teimme veneretken kylaan ja poikkesimme matkalla kaupungissa, jonka kapeilla kaduilla tuntui ihan kuin olisi pyoraillyt Jossain Jerusalemin takakujilla.

Ninh Binhista piti olla suht halpa ja noin kahdeksan tunnin bussimatka etelaan Dong Hoihin. Matka sitten maksoikin kaksi kertaa enemman kuin luulimme, ja kesti 11 ja puoli tuntia. Oli vahan artynyt olo, mutta pojat bussissa tarjosivat meille karsean kasan pahkinakekseja, tunnustivat rakkautensa (as they all do) ja kyselivat hataralla englannilla mista olimme kotoisin.
Dong Hoihin saavuimme siis vasta iltayhdeksan jalkeen, mutta kun paikansimme missa olimme, halpa hotelli loytyi pienella kavelylla. Suoraan vaan sankyyn ja koisimaan.
Aamulla tajusimme, etta olimme meren rannalla.
Meri on tyrskyisa, eika aalloissa oikein voinut uida, mutta leikimme vedessa jonkun aikaa, hypimme aalloissa, koitimme pysya pystyssa ja tunsimme meren voimaa. Se oli mahtavaa, ja kaunista. Ensimmaista kertaa elamassani olin Tyynen Valtameren rannalla. "Uiminen" oli hauskaa, mutta lopetin kun olin niellyt vahan liikaa suolavetta. Ja nyt joka paikka on hiekassa.
Tanaan tie vei vanhan demilitarisoidun alueen laidalle, sinne missa ennen kulki Pohjois- ja Etela-Vietnamin raja, ja joka on yksi pommitetuimmista aluieista koko maailmassa. Rannikolla on Vinh Mocin tunneliverkosto, jonka paikalliset kylalaiset rakensivat voidakseen elaa amerikkalaisten mielettomien pommitusten alla. Sinne paasi mopolla. Me vuokrasimme yhden. Uskokaa tai alkaa, olen nyt ajanut kevytmoottoripyoraa. Ensimmaiset viitisen minuutia olivat kylla yhta saatoa, mutta aika nopeasti sita paasi vauhtiin, ja lopulta ajaminen oli ihan helppoa. Mina ajoin reilun 70 km matkan sinne ja Sohvi ajoi takaisin. Ei kolareita, mutta yksi iso naarmu ja yksi mustelma, molemmat ikava kylla Sohvilla.
Tunnelireissun kuljimme oppaan perassa, mukana oli kaksi vanhempaa naista Kaliforniasta. Ei siina kauan mennyt, mutta mielenkiintoista oli nahda, miten ihmiset olivat asustelleet useita vuosia pienissa tiloissa maan alla. Jopa 17 lasta oli syntynyt tunneleissa sodan aikana.

Vietamme viela taman illan Dong Hoissa, ihanassa merenrantakaupungissamme joka on ihmeellisen hiljainen ja jossa on hauskoja sinisia laivoja jotka tuovat vahan mieleen Merenhuiskeen. Huomisaamuksi on junaliput Hueen.

Nain huokaisee ja matkaa pian jatkaa taas etelaa kohti Saana, jonka tukassa on vielakin hiekkaa.

Terveisia kaikille Itavaltalaisesta alppikylasta, jossa piipahdimme vajaiden kahden paivan verran. Vuoret olivat tosin sumussa joten maisemia ei juuri nahnyt, hinnat muuhun Euroopaan nahden ihan halvat. Pienessa kylasessa oli kylla aika paljon Vietnamin etnisten ryhmien edustajia myymassa tuotteitaan, mutta kylla suurimman osan asutuksesta muodostivat tutut eurooppalaiset. Itavaltalaisesta alppikylasta paasi yllattavn helposti Vietnamiin, sen kun sitten istui tunnin verran bussissa.

Olimme siis Sapassa, joka on Pohjois-Vietnamin "the kohde", oikeastaan se ei ollut muuta kuin keskus, jonne saavutaan ja josta voi organisoida retkia ja vaelluksia lahiymparistoon. Sapassa on iso markettialue, jossa etnisten ryhmien edustajat tyrkyttavat kasitoitaan aika jarkyttavaan hintaan. Ruoka on kallista, ja kun kavelimme muutaman kilometrin lahikylaan (jonne paasi maksusta), se ei ollut muuta kuin kauppoja ja olutpaikkoja, okei, pienissa majoissa joissa paikalliset ovat perinteisesti asuneet. Oli siella ihan hauskaa, kun ei ottanut asioita turhan vakavasti, nukuimme halvassa hotellissa, kinastelimme torimummojen kanssa ja soimme intialaista ruokaa. Lahto oli seuraavana paivana, bussilla lahimpaan kaupunkiin, josta Hanoihin. Ei kovin kauempaa olisi sitten loppujen lopuksi jaksanutkaan, saa oli kehno ja kaikki lahialueen nahtavyyden maksullisia. Ja kun paasi Lao Cain kaupunkiin, tuntui kuin olisi palannut kotiin. Oli lampimampaa, talot tuttuja, kaikki paikoillaan, olimme taas oikeasti Vietnamissa.

Nyt olen siis Hanoissa, vihdoin ja viimein. Yojunassa matkustaminen on mukavaa, vaikka talla kertaa ei tarjolla ollut patjoja, ainoastaan punottu ruokomatto punkan pehmikkeena. Nukuimme molemmat aivan ylimmaisilla pedeilla, matka sujui joutuisaan. Aamulla kello nelja konduktoori tuli laittamaan valot paalle, hiukan ennen viitta olimme perilla. Hanoi oli lahes tyhja lukuun ottamatta muutamia taksi- ja mopokuskeja, seka urheita pho-paikan pitajia, jotka alkoivat keittaa vetta ja valmistaa keittojaan katujen varsilla. Sataa tihutti vetta ja me kavelimme pimeilla kaduilla kohti vanhaa kaupunkia etsimaan hotellia.
Se loytyi, kiertelyn ja aamupalakeiton jalkeen se loytyikin, hostellityyppinen huone jossa nukkuu lisaksemme yksi hollantilainen (Sohvi kuuli puolalainen... mutta mitapa silla on valia).

Olemme kierrelleet toistasikei pienella alueella, kortteleilla jotka ovat taynna pikkuliikkeita, ja Hoan Kiem -jarvella, joka on keskella kaupunkia. Siella, pidellessamme sadekuuroa, kolme vietnamilaista poikaa tuli kysymaan meilta, voisimmeko puhua englantia heidan kanssaan. He tekevat sita usein, tulevat paikkoihin joissa kay ulkomaalaisia ja rupevat juttusille oppiakseen parempaa englantia. Me siis jutustelimme varmaan vajaan tunnin, Suomesta ja Vietnamista ja kaikenlaisesta, ja yksi pojista tahtoi vieda meidat temppelimuseoon. Sovimmekin tapaamisen, Tempel of Litterature ei kylla ollut Hanoin ykkostemppeliksi mitenkaan kovin erityinen. Pojat ovat ihan hauskoja ja osaavat sen verran englantia, etta jutustelu sujuu. Aika kummaa vaan, mutta jos he tosiaan vain tahtovat oppia englantia, autan toki mielellani.

Taman paivan perusteella pidan Hanoista, taalla on jotakin mika tuo mieleen Pariisin, arkkitehtuuri ja muotiliikkeet varmaan. Liikenne on vilkasta, vahan autoja, pari polkupyoraa ja satamiljoona moottoripyoraa, joita saa vaistella ja varoa. Liikennekulttuuri on omalla tavallaan kuitenkin toimiva, kun kaikki ovat liikkeessa tormayksia ei satu. Ruokapaikkoja yhden kadun varrella enemman kuin jaksaa laskea, perinteista vietnamilaista keittoa, hedelmia tai pienta purtavaa, valinnanvaraa on. Taalla on ison kaupungin energia, mutta silti on ihanaa huomata pienia yksityiskohtia, jotka ovat tosi vietnamilaisia ja siten tuntuvat tutuilta ja mukavilta. Naiset kantavat olkapaillaan koreja, joista myyvat ruokaa, samoin kuin kaikkialla muuaallakin, ja juna kulkee keskella kaupunkia, radalla on oma kortteli. Ruoka syodaan muovituoleilla istuskellessa, kaupunki sahisee ja touhuaa enemman kuin missaan muualla, mutta silti voi tuntea olonsa kotoisaksi. Ja onhan se kiva nahda tallaistakin, pitkasta aikaa.

Nain Saana lahtee kylla kohta nukkumaan vasyneena helteesta ja pitkasta junamatkasta. Saa nahda, mita Hanoi meille tarjoaa!

Pitkasta aikaa taas kerkean (ja jaksan) paivitella, paljon on tapahtunut, joten en taida raportoida kaikkia yksityiskohtia.

Cao Bangista, josta viimeksi kirjoitin, matka jatkui Ba Ben luonnonpuistoon. Bussimatka vei aika kauan, joten saavuimme puistoon vasta illan pimettya. Olisimme halunneet paasta jarven rannalla oleviin kyliin, jossa saattoi yopya perheiden luona, mutta veneita lahimpaan kylaan ei kuulemma enaa kulkenut. Jouduimme siis viettamaan yhden yon aika kalliissa hotellissa, mutta sille ei voinut mitaan. Aamulla saimme sovittua kotimajoituksesta Bo Lun pikkukylassa. Kavelimme lyhyen matkan Ba ben jarven rannalle, josta ystavallinen isantamme tuli hakemaan meita veneella.
Bo Lu oli tosi idyllinen pikkupaikka, puisia taloja, riisipeltoa ja kalastajia soutamassa kapeita, yhdesta puunrungosta veistettyja vietnamilaisia veneita. Kotimajoituksemme oli kylla jotakin "kodin" ja hotellin valilta. Kuistille, jarvelle pain, saimme viritettya riippumatot, se oli lokoisaa.
Kavimme yhtena paivana vesiputouksilla ja katsomassa suurta luolaa, jonka lapi virtasi joki. Tai oikeastaan se oli vuori joka oli ontto. Sisalla kallioille oli rakennettu kivinen kavelytie, ylhaalta pimeydesta kuului satojen ja taas satojen lepakoiden kitina. Pelkasin koko ajan etta joku niista kakkaa paalleni! Toisena paivana teimme useamman tunnin kavelyretken, viidakkoa mutta suurimmaksi osaksi kuljimme pengerrettyjen kukkuloiden rinteilla, naimme pienia kylia, lapsia menossa kouluun ja peltoja. Se oli kivaa, kulkea keskella Vietnamin maaseutua. Edellisen paivan sateen takia polku oli kylla aika kurainen. Kuraisia ja vahan kolhiintuneita olimme mekin kavellessamme vasyneina mutta iloisina takaisin kotikylaan.

Ba Besta oli pitka bussimatka Ha Giangin kaupunkiin, istuimme bussissa koko paivan. Ha Giangista taas teimme parin piavan reissun viela pohjoisempaan, ylos vuorillaoleviin pikkukaupunkeihin. Yovyimme Meo Vacissa, isoimmassa. Bussimatkalla sinne kyydista heitettiin kolme ihmista, ehka siksi etta he kuuluivat vahemmistoon. Se oli tosi ikavaa, istuimme Sohvin kanssa aika kauan suut auki.
Vuorilla oli yllattavan viilea ilma mutta hirmuisen kaunista. Kuljimme moottoripyorakyydilla korkealla laakson ylla kiemurtelevaa reittia, tuntui ihan etta olisin ollut Keski-Maassa :D Ja kun kaveli vahan Meo Vacin keskustasta ulos, tuli vahan koyhemmalle alueelle, jossa asui ihmisia yhdesta Vietnamin etnisesta vahemmistosta. Naisten varikkaat vaatteet ovat todella kauniita, ihmiset olivat ystavallisia ja Sohvi otti kosolti valokuvia.

Parin paivan jalkeen palasimme Ha Giangiin, jossa selvisi ettemme paase oikein millaan pelilla lanteen pain, Bac Hahan. Busseja ei aina kulje kaikkien kaupunkien valilla, eika taksimatkakaan onnistunut, silla kapeat vuoristotiet ovat pahoja ajaa kun on satanut. Meidan ei auttanut muu kuin lahtea bussilla Hanoihin ja yrittaa sielta paasta takaisin pohjoiseen.

Se oli aika seikkailu, saimme hetken aikaa pyoria ympariinsa, ja olin ihan varma etta meidan olisi jaatava yoksi Hanoihin emmeka ehtisi sunnuntaiselle torille Bac Hahan. En ollut siis uskoa silmiani, kun lipunmyyja juna-asemalla ei sanonut ettemme saa lippuja vaan kysyi sopivatko meille ylapunkat seuraavasta junasta. Se oli ihanaa! Oli sita paitsi kiva nukkua pitkasta aikaa taas junassa, loosissamme oli nelja vietnamilaista, juna kulki yon yli ja nukuimme molemmat oikein hyvin.

Bac Hahan saavuimme eilen, koko pieni kaupunki oli taynna turisteja jotka olivat saapuneet etnisten ryhmien viikottaiselle torille. Hinnatkin olivat sen mukaiset, mutta kun oli aiemmin ostallut pienia juttuja muualta, oli tajua miten paljon mistakin piti maksaa. Aamupaivan kaupunki pyori ja hyori, mutta illalla, torin sulkeuduttua, koko paikka hiljeni kuin veitsella leikaten, suurien massojen haivyttya pikkubusseilla takaisin kohti Hanoita. Olemme viettaneet taalla viela taman paivan, lahdimme kavelemaan lahiston kyliin. Vanha hekotteleva mies kulki kanssamme kappaleen matkaa ja kehotti meita jatkamaan ylos vuorille. Kavelimmekin ihan muutamia tunteja, kunnes tie yhtakkia loppui pienen koulun pihaan. Siina sita kummastellessamme meidat kutsuttiin sisaan teelle, lapset olivat meista aika innoissaan, he molysivat ja vilkuttelivat ja olivat ujoina kun vilkutimme takaisin.

Huomenna matka jatkuu Sapaan, Pohjois-Vietnamin the turistikohteeseen, jonne tullaan juuri katsomaan etnisten ryhmien kylia. Saa nahda miten kauan siella jaksaa keikkua, hinnat ovat naissa paikoissa ihan pilvissa, kaikkien kanssa saa tapella ja se vasyttaa. Sapasta sitten matkaamme Hanoihin.

Meidan on jo tassa vaiheessa taytynyt alkaa karsia paikoista joissa olimme aikoneet kayda, silla jos tahdomme ehtia Kambotzaan on meilla aikaa kierrella Vietnamia enaa reilu kuukausi. Aika hassua, kun monet ovat sanoneet meille, ettei Vietnamissa ole nakemista kuin muutamaksi viikoksi, me olemme olleet taalla reilut kolme, emmeka ole paasseet viela edes juuri Kiinan rajaa etelammaksi :D Ymmarran kylla ettei taalla ole silla tavalla nahtavaa ja aktiviteettia kuin monissa muissa paikoissa, ja nekin taalla alkavat olla aika turistisoituneita. Mutta jos uskaltaa vahan matkaoppaiden luetteloimien nahtavyyksien reitilta sivummaksi, loytyy kotoisia ja kivoja paikkoja, halpaa ruokaa ja kasoittain pienia hotelleja, eika kukaan osaa puhua englantia, mutta kaikki auttavat parhaansa mukaan.

Arki on alkanut asettua taalla, olemme kulkeneet busseilla kaupungista toiseen. Se kay helposti, hotellilla kirjoitamme lapulle minne olemme metkalla, ja respasta meille neuvotaan lahtoaika. Paikalliset bussit kulkevat kaupungista toiseen edestakaisin, ja kuljettavat ihmisten lisaksi postia, ruokaa ja tavaroita, pienista paketeista jaakaappeihin. Ne voi soittaa hakemaan vaikka hotellin edesta, ja jos yhdella ei paase perille, meidat heitetaan matkan varrella toiseen. Vaikka bussit ovat pienia, se ei tarkoita etteivatko mukaan mahtuisi kaikki tavaroineen. Sita sitten istutaan vain tiiviimmin, selkanojilla tai pakettien paalla. Matkamme ovat kestaneet neljasta aina 12 tuntiin, siihen menoon alkaa olla jo niin tottunut, ettei useamman tunnin istuminen tunnu enaa missaan. Paikalliset ovat kylla yllattavan huonovointisia, varsinkin kiemuraisilla vuoristoteilla voi kuulla aika monen oksentavan pieneen muovipussiin, joka sitten huolettomasti heitetaan ikkunasta ulos. Me koetamme istua mukavasti, syomme hedelmia, torkumme tai juttelemme.
Halpoja hotelleja loytyy kaikkein pienimmistakin kaupungintapaisista useita, sen kun aina kavelemme sisaan, ja vaikka englantia puhutaan vahan ja huonosti, kommunikoimme yleensa ongelmitta ja saamme aina apua. Ravintoloita ei juuri ole (paitsi nyt taalla missa kay turisteja), vaan syomme katukeittioista, joita on kaikkialla, tai ostamme naposteltavaa katugrilleista. Ruoka on yksinkertaista mutta maittavaa, olen alkanut pitaa siita koko ajan enemman tutustuessani siihen pikku hiljaa. Ja kaikkialla tarjotaan teeta, vahvaa kuin mika, ja sita sarpitaan pienista kupeista.

Tallaista Vietnamissa, kivaa on paitsi etta pari paivaa on vain satanut. Kuulemisiin taas, lahetelkaa mailia, vastailen niihin kenties ahkerammin :)

Jalkojansa ainaisesta kurasta puhdistellen,
Saana

Moikka!
Nyt istuskelen Cao Bangissa, kaupungissa Lang Sonista luoteeseen. Ja koneeni iskee koko ajan tekstia vietnamilaisittain, arsyttavaa. Nain kay jó ỷitan kịoittâ nỏmâlíti. Ah.

Joka tapauksessa, viimeisena paivana Lang Sonissa lahdimme Sohvin kanssa viela kiertelemaan luolia ja temppeleita. Buddhalaiset alttarit taalla ovat todella upeita. Ne ovat taynna vareja, pienia patsaita, muovihedelmia, limutolkkeja keoissa, pitkia suitsukkeita, kaaosta ja tavallaan sen kautta harmoniaa. Joka temppelissa tarjotaan teeta, ja yhden luola-alttarin luona meidat kutsuttiin siemailemaan sita hyvaksi toviksi. Vanhempi mies tiedusteli ikaamme (kuten monet taalla pain maailmaa tekevat), sydamellinen mummeli tahtoi ottaa yhteisvalokuvia itsestaan ja meista. Iltaa vietimme jalleen Nikojen kanssa, hekin olivat seuraavana paivana lahdossa, mutta Hanoihin.

Hotellin respan ystavallinen rouva oli ottanut meille selvaa busseista, vahan jalkeen kello kahdeksan aamulla hyppasimme Cao Bangiin vievaan (vaaleanpunaiseen) bussiin. Matka sujui joutuisaan, tie vuorilla serpentiinia, mutta maisemat upeat. Jouduimme muos kesken matkan odottamaan hetken, etta tielle pudonnut lohkare raivattiin pois.

Cao Bang on vahan isompi kaupunki, mutta ei yhta mukava, jotenkin polyisempi ja ikavampi. Hotelli loytyi ihan bussiaseman vieresta, samoin pienen kavelymatkan paassa, sillan toisella puolella on torialue. Ruokaa joka lahtoon, vaatteita, suitsukkeita, kayttotavaraa, ostimme kevyet riippumatot.

Taalla kuljetaan skoottereilla ja kevytmoottoripyorilla enemman kuin kavellen, ja kuskeja pyorineen loytaa joka kulmasta. Hotellinkin edessa odotteli asiakkaita useampi mies, tilasimme kyydin Pac Bohon, luolalle, jossa Ho Chi Minh oli piileskellyt, odottanut toisen maailmansodan loppua jotta vallankumous voisi alkaa. Aluksi mopon kyydissa kiitaminen keskella kaupunkia oli aika hurjaa, mutta vauhtiin tottui nopeasti. Ajoimme lapi kylien, nain miten kolmea suurta sikaa kuljetettiin karryilla, ja tien varrella, isojen peitteiden paalla kuivatettiin tupakkaa (tai jotakin muuta purun tapaista), miten riisia korjattiin pelloilta, ja miten puita ja koynnoksia kasvaa pystysuorilla vuorten rinteilla. Hauskaa oli myos se, etta kuljeskellessamme luolalle ja viereisen joen vartta kuskit kulkivat mukanamme, polttivat tupakkaa ja hengasivat kanssamme. Parkkipaikan kojulla ihmiset tarjosivat meille omia evaitaan, pehmeaa leivonnaista, joka nayttaa vahan piparkakkutaikinakuutiolta, maustettua lihaa ja banaaninlehteen kaarittya riisia. Takaisintulomatkalla pysahdyimme tekemaan nopean kierroksen Ho Chi Minhin museossa, joka oli selvasti enemman paikallinen nahtavyys. Muutenkaan lansimaisia matkailijoita ei ole juuri nakynyt, Lang Sonissa vain Nikot ja taalla Cao Bangissa ihan muutama porukka. Nahtavyyksilla kay paikallisia, muualta Vietnamista matkustaneita.

Pari viime paivaa olen potenut vatsatautia, ikava mutta valitettavasti mahdoton valttaa taman mittaisella reissulla. Onneksi hotellihuoneemme telkkarista nakyy Disney Channel, olen katsellut sita, lukenut ja koettanut levata. Tanaan olen onneksi saanut syotya vahan, ja huomenissa matka jatkuu Ba Ben luonnonpuistoon, viidakkoon, hii! Siella tuskin on tietokoneita, paivittelen siis lisaa kun kerkian.

Siihen asti Pohjois-Vietnamissa ihmettelee
Saana (Sâna)

Jatkan nyt lyhykaisesti eilisesta. Lang Son on aika pieni mutta vilkas kaupunki lahella rajaa, hotelleita on melko paljon, olemme majoittuneet yhteen, viidenteen kerrokseen. Nakyma pienen jarven ylitse vuorille on natti, mutta laheisen ison diskon musiikki kuuluu ikkunoiden lapi. Ilma on kostea, mutta itse en ole kokenut oloani tukahduttavan kuumaksi. Ja iltaisin, auringon laskeuduttua, viilenee aika paljon.

Olemme syoneet katukeittioista, haistelleet vahan ymparistoa, ostaneet hedelmia ja kavelleet. Eilen, kun tulimme hotellille mietimme aaneen, asuikohan siella meidan lisaksemme ketaan muita. Ja tottahan heti loysimme meita kerrosta alempana asuvat, ainoat meidan lisaksemme kaupungissa nakemani lansimaalaiset, kaksi Nikoa, suomesta totta kai! Sovimme etta illan pimetessa lahdettaisiin oluelle, sinne piti siis eilen illalla kiirehtia ja jattaa blogi kesken.

Tanaan lahdimme aamupaivasta paikalliseen temppeliin, kun joka kuun 15. paiva niissa kuulemma vietetaan juhla-ateriaa, ja matkaajatkin ovat enemman kuin tervetulleita. Ilmaista buddhalaista kasvisateriaa emme nahneet, mutta muuten aika kovat bileet kylla. Temppelissa oli kaksi alttaria, isompi edessa ja pienempi takana. Molemmilla oli oma "orkesteri", miehia soittamassa perinteisia soittimia ja laulamassa, ja molempien alttareiden edessa haarailtiin omaa seremoniaa. Takana oli nainen ja edessa meikattu mies. He tanssivat, heiluttivat suitsukkeita, koristeellisia pukuja vaihdettiin, mies heilutteli viuhkọja joissa oli vaaleanpunaisia toyhtoja, ihmiset hymyilivat, alttarilla oli keoittain limsatolkkeja, paprikoita, hedelmia ja Choko Pie -kekseja ja muuta ruokaa, kaikille jaettiin rahaa, ruokaa, tupakkaa, musiikkia soitettiin niin kovaa etta korvat soivat, mies alttarin edessa poltti, joi jotain vahvaa aina valilla ja tanssi kuin olisi koko ajan flirttaillut. Se oli ehdottomasti kummin tilaisuus johon olen koskaan osallistunut. Koko juttu kesti varmaan muutamia tunteja, ja kun juhla loppui, ihmiset pakkasivat saamansa ruoan pahvilaatikoihin, hyppasivat tilausbussiinsa ja lahtivat. Niin myos mina, Sohvi ja toinen Nikoista lahdimme, laatikossa mukanamme pari kokistolkkia, kurkkuja ja omenoita.

Kavimme kaantymassa hotellilla (toinen Niko nukkui siella kuumeessa), ja lahdimme sitten kolmisin etsimaan luolia kaupungin lahelta. Ne loytyivat pienen kavelyn jalkeen, oikeastaan yksi aika iso tippukiviluola. Siella oli lepakoita ja muutama alttari, kiipeilimme vahan ja kurkimme ymparillemme. Myos Vietnamin ensimmainen hyttynen bongattu. Lahelta paasi myos kiipeamaan muutamalle kaupunkia ymparoivista vuorista, hikiset viisi minuuttia mutta hieno nakyma yli Lang Sonin.

En ole toistaiseksi ollut ihan riemuissani Vietnamista, on toki siistia olla taalla ja vaikuttaa tosi kivalta, mutta suoraan sanottuna minua olisi kiinnostanut reissata Kiinassa vaikka edes vahan kauemmin. Se on vaan toinen reissu sitten joskus, ja eikohan Vietnamkin ala tasta pikku hiljaa aueta.
Lampimin ajatuksin,
Saana

Hihhei, viimein tahankin blogiin tulee eloa, antakaa anteeksi kun en ole vahaan aikaan koneelle ehtinyt:) Viimeksi taisin jaada Gobin jalkeisiin tunnelmiin? Taas on tapahtunut paljon ja lyhyessa ajassa, mutta onneksi tastakin pikkukaupungista loytyi nettipaikka, joten taalta pesee.

Tykkasin Mongoliasta tosi paljon, aluksi en sulattanut ihan Ulaan Baataria, mutta loppuaijasta siella nautin. Paivat kuluivat rennosti, soimme monta kertaa samassa kasvisravintolassa (Chefs Salad, Home Made Noodles ja mongolialainen marjajuoma, oi nam), ja istuimme hostellin alapuolella baarissa, jolla oli hieno menu, mutta ei sitten oikeasti tarjolla kuin paria laatua olutta ja yhta vodkaa, jos tuuri kavi:D.
Kavimme Sohvin kanssa kolmessa eri temppelissa, kaikki olivat kiinnostavia, vaikka harmittaa etten kerrannut ussan kirjoista buddhalaisuutta, niin etta olisin muistanut paremmin mita mikin tarkoitti. Varikkaita jumalia, korkeita kullatuja buddhia, pyoritettavia kartioita joihin on valettu suutria, rauhallisia temppelien pihoja, tykkasin. Vietimme aikaa aika paljon Gobin porukan kanssa, viimeisina paivina meita oli jaljella tosin enaa kolme, mina, Sohvi ja Jussi.
Yhtena aamuna, kun mina ja Sohvi olimme lahdossa isolle temppelialueelle, alkoi sataa lunta. Ilma oli selvasti kylmennyt, ja rantaa ratki harvakseltaan. Vaikka kengat kastuivat oli palelin, voitte vain kuvitella miten kaunis temppelialue oli lumen hiljalleen sadellessa maahan ja katoille.
Kavelimme myos viimeisena paivana Zaisan-muistomerkille, kukkulalle kaupungin etelapuolelle. Siella oli Neuvostoliiton rakennuttama valtaisa patsas "nimettoman sotilaan muistolle", paljon portaita ja nakyma yli kaupungin. Sielta Ulaan Baatar nakyi aivan uudessa valossa,loppujen lopuksi se oli vain melko pieni, saasteinen keskittyma laaksossa, lumisten vuorten ymparoimana. Keskusta oli kuin mista tahansa muualta maailmasta, samat liikkeet ja samalla tavalla pukeutuvat kaupunkilaiset. Gobin reissu oli siitakin mahtava, etta naki vahan mita Mongolia suurimmaksi osaksi on, aroa, vuoria, jurttia ja kameleita. Toki oma mausteensa Ulaan Baatarissakin oli, jurttia valilla keskella kaupunkia, tai perinteiseen paimentolaisasuun pukeutunut (yleensa vanhempi) paikallinen kavelemassa kadulla.

Torstaina matkan oli kuitenkin jatkuttava, ja ihan kiva myos lahtea pakoon kylmennytta ilmaa. Hostellin pitaja heitti meidat (Sohvin, minut ja Jussin, joka tuli samalla junalla) rautatieasemalle. Nousimme junaankohti Pekingia. Tylsa juttu Trans-Siperian reitissa on kylla se, etta kaikkiin paikkoihin ei saa kuin 1. ja 2. luokan lippuja. Oli vahan shokki astua junaan, joka oli taynna lansimaalaisia matkalaisia (siis ihan oikeasti ei juuri ketaan muita), toisen luokan vaunuun, joissa on loosit on erotettu seinin ja ovin, ja joissa on nelja sankya kussakin. Kullanvariset pedit, telkkari (!), onneksi sentaan samovaari. Minun ja Sohvin kanssa samassa loosissa asusteli ranskalainen pariskunta, pelasimme korttia heidan, Jussin ja yhden brittipojan kanssajohon olimme tormailleet aiemmin). Kesti hetken tottua 2. luokkaan, kun 3. oli ollut niin kotoisa ja antoisa. Ja vaikka juna nyt ei ollutkaan kaikkein mielenkiintoisin, oli kylla jannaa menna rajan ylitse yolla. Ensin Mongolialaiset keraavat passit ja sai taytella lappuja, sitten passit saa takaisin, kunnes kiinalaiset ottavat ne ja saa taytella lisaa lomakkeita, vaikka vasyttaa on pysyteltava hereilla ja odoteltava. Rajan ylitys kaikkine virallisuuksineen on aina jannittava, vaikka kaikki on tahan asti sujunut tosi sutjakkaasti. Ja kun Kiinan rajalle tullaan junalla, tapahtuu toinen janna juttu, nimittain junan pyorat on vaihdettava, silla raiteiden leveys on eri. Vaunut vietiin suuren suureen halliin,irrotettiin toisistaan, ja yksitellen ne nostettiin ilmaan, jotta pyorat saatiin vaihdettua. Kuului jysahtelya, vaunut tarisivat valilla voimakkaasti, se oli tosi jannaa. Yhden jalkeen juna lahti taas matkaan, tunsin oloni mahtavaksi, olin hitto vie Kiinassa, ja tajusin jotenkin, etta nyt olen kaukana kotoa.

Hyvien younien, mongoliasta ostettujen keksien tuhoamisen, ja parin korttipelin jalkeen, noin kello 14, olimme Pekingissa. Meilla oli Sohvin kanssa hostellivaraus Pekingista (sen avulla saimme viisumit), olimme vain UB:sta kasin siirtaneet tuloamme muutamilla paivilla, kun tulimme Kiinaan myohemmin. Hostelli loytyi helposti, ja Jussikin sai sielta samalla yopaikan.

Peking oli todella siisti ja siloteltu, oikein post-olympia-kaupunki. Pidin siita, vaikka ensivierailuni jaikin tosi lyhyeksi. Kavimme vain syomassa pari kertaa, hankimme junaliput eteenpain ja kavaisimme Taivaallisen Rauhan aukiolla. Hostelli oli onneksi hutong-korttelissa, joista Peking on kai kuuluisa, ja nain miten ihmiset kuljettivat valtavaia lasteja polkupyorillaan. Tosi kummaa oli, ettei yksikaan pankki, jossa kavin, suostunut vaihtamaan mongolian togrogeja yuangeiksi. Minulla onkin sitten aika kasa mongolialaista rahaa talla hetkella. Arvaatte varmaan arsyttaako.

Pekingista tosiaan heti seuraavana paivana eteenpain, kohti Nanningia. Makuupaikkoja ei ollut kuin seuraavan viikon juniin, joten ostimme hard seat -luokan paikat. Se oli sitten tosiaan aika hard matka, istuimet ihan mukavat, mutta junavaunu kuin olisi ollut sellaisessa ruuhkaratikassa, joita Helsingissa on pahimmillaan, kaikilla ihan mielettomat maarat tavaraa niin etta jalkatilaa ei ollut lainkaan (onneksi istuttiin Sohvin kanssa vastapaata toisiamme,niin etta yolla jalat sai nostettua toisen syliin), ja matka-aika 28 tuntia. Se ei ollut mukava matka, muutenkin vahan jannitti minne olimme menossa, Nanningista kun emme tienneet juuri muuta kuin sen, etta juna-aseman vieressa on (kai) hotelli. Mutta kyllahan siita selvittiin, sunnuntai-iltana saavuimme Nanningiin, joka oli taynna pienia halpoja hotelleja. Ilma oli yhtakkia muuttunut tosi trooppiseksi, soimme ulkona katukeittiosta, paasimme pesulle ja nukuimme hyvin.

Huhhuh, millainen sepustus, mutta lisaaon tulossa, toivottavasti en ole kamalan sekava :)

Maanantaina olikin aikamoinen paiva, hymyilyttaa itseanikin miten kaikki onnistui. Kiinan ja Vietnamin raja-aseman nimelta Friendship Pass (tai jotain sinnepain) voi ylittaa kavellen, ja se on rutkasti halvempaa kuin suora yhteys Pekingista Hanoihin. Meilla oli vain tietoja kavereilta ja Lonely Planetin infot Sohvin ja Jussin kirjoista, emme tienneet juuri muuta kuin etta mista paikasta tulee jatkaa mihinkin. Aamupaivasta siis lahdimme matkaan. Naytimme hotellin respassa karttaa, etta miten paasemme Pingxiangiin, meidat neuvottiin ottamaan bussi 41. Hyppasimme siihen, paatepysakki oli bussiasema. Mikas siina, lahdimme jonottamaan lippuja, jalleen kartan avulla ostimme ne, ja huomasimme, etta bussin lahtoon oli 4 minuuttia aikaa. Juoksimme etsimaan lahtolaituria (onneksi se loytyi heti), ja kerkesimme oikein hyvin matkaan. Talla kertaa matkanteko oli mukavaa, bussi oli tosi tilava ja kaiken lisaksi puolityhja, telkkarista pyori kiinalainen kung fu -patka ja maisemat olivat kuin postikortista, vuoria ja metsia. Matka kesti vajaa 3 tuntia, perilla taksikuskit piirittivat meidat, ja tingimme (tai Sohvi tinki, olen itse aika huono siina puuhassa) matkan rajalle.
Se oli ehka absurdeinta tahan asti. Taksi jatti meidat ison portin eteen, ja me lahdimme kavelemaan leveaa, paallystettya tieta eteenpain. Iltapaiva oli uninen ja kuuma, siella taalla oli paikallisia, en tieda mita tekemassa, ja me vain kavelimme eteenpain kun ei ollut muutakaan. Raja-asema on kai aikoinaan ranskalaisten rakentama, muutama vanha portti ja sellaista. Ylitys sujui helposti, vaikka missaan vaiheessa en ollut itse varma, minne menna tai mita kummaa, seurailimme vain virkailijoiden opastuksia eteenpain, tayttelimme pari lomaketta ja pidimme passit esilla. Rahanvaihtopaikkaa ei ollut (ainakaan selvasti missaan nakyvilla), joten saavuimme hetken kuluttua Vietnamiin kavellen ilman Dongeja, vahan pollamystyneina mutta iloisina. Jalleen taksikyydista sai tinkia, onneksi saatoimme kuitenkin maksaa yuangeilla matkan rajalta lahimpaan kaupunkiin, Lang Soniin. Vietnam on nyt siis saavutettu!

Pitaan taas lahtea, on tapaaminen sovittu, kitjoittelen lisaa myohemmin tasta paikasta ja mita aiomme tehda. Haleja ja lammin tuulahdus sinne syksyyn toivoo: Vietsaanam

Heippa, olen nyt vahan sekaisin, pitaisi kirjoittaa mta viime viikolla tapahtui, mutta suoraan sanottuna tapahtui niin paljon ja koko ajan, koin ihan mahtavia hetkia niin monta, etten saa niista selvaa, paivat menevat sekaisin, joten saatte ikava kylla tyytya nyt lyhennettyyn ja sekavahkoon sepustukseen. Joskus myohemmin jutellessa monet asiat sitten palautuvat mieleen, ja kerron tarinoita seikkailustamme :)

Matkasimme siis viikon Gobissa, vanhalla harmaalla jeepilla, kuskinamme Thimunchii, jopka ei puhunut yhtaan englantia, ja juuri ja juuri vahan venajaa. Ruoan teimme itse kaasukeittimilla, ja ostimme myos, ja koska meita oli kolme kasvissyojaa seitsemasta (Sohvinkin onneksi), soimme vegetariaanista ruokaa lahes koko matkan. Meita oli seitseman matkaajaa, mina, Sohvi, Mari, Heidi ja Jussi suomesta, Hugo ranskasta ja Nathaneil sveitsista ja ranskasta (ei ihan ota selvaa, Nata kai asuu rajalla ja omistaa kaksi passia). Voin sanoa, etta viime viikko tulee varmaan olemaan yksi koko matkan kovimmista kohokohdista, ehka yksi mahtavimmista asioista joita olen tehnyt elamani aikana. Olen:

ratsastanut kamelilla, noussut paljain varpain korkealle hiekkadyynille, juossut dyynin jyrkkaa rinnetta alas, pomppinut innosta, pomppinut kun on tylsaa, pomppinut kun on saamarin kylma, odotellut kun puhjennutta rengasta paikataan, kiipeillyt kallioilla, melkein tippunut kiipeillessa, ollut nalkainen, syonyt kymmenittain suklaakekseja (oi, Choco Pies, tuon niita tuliaisiksi), palellut, tehnyt arabipaahineen, nahnyt kameleita, hevosia, vuohia, lampaita, jurttia, haukkoja, aavikkorottia, lintuja, korppikptkia, paakalloja, irtonaisia elainten jalkoja, moottoripyoria, paimentolaisia, aurinkoa, autiota aroa, vuoria, ovoo-rukoukskivikaoja, muutaman temppelin, ihan pari puuta ja hiekkaa ja kivia, olen ryominyt luolassa, saanut suukkoja, kiivennyt auton katolle, poseerannut valokuvissa, pessyt kateni tasan yhden kerran koko viikon aikana, nauranut, vitsaillut, vaannellyt sanoja, oppinut sanomaan "Ooh, lehma!" ranskaksi, pystyttanyt telttoja, lainannut aurinkolaseja, nukkunut taivasalla, nukahtanut katsellen linninrataa, nahnyt kauniin puron vuorten keskella, ollut ylta paalta hiekassa, syonyt jurtassa lihakeittoa, ollut onnellinen kun saa ruokaa, ollut onnellinen ihan muuten vain, unohtunut ajatuksiini autossa aavikkoa katsellen, ollut murehtimatta tulevasta, saanut pari mustelmaa ja saanut muutaman uuden ystavan.  

Ciao!
Kirjoitan ihan lyhykaisesti, kohtapuoliin nimittain lahden Gobin autiomaahan viikoksi. Matka tehdaan jeepilla, lahdossa ovat lahes kaikki hostellissa asuvat, meidan lisaksemme suomalaiset Heidi ja Mari, Irkutskissa tavattu Jussi seka kaksi ranskalaista, Hugo ja Nata. Nukumme teltoissa, saa taas nahda mihin mina ja Sohvi olemme paamme pistaneet! :D

Ulaan Baatarista sen verran, etta taalla on kivaa, vaikka pakokaasuja ja saasteita on ikavasti, kurkkuun sattuu. Melko lamminta on, jos ei tuule ja aurinko paistaa, parjaa pelkka neule paalla. Liikenne kaaottinen, teiden ylittaminen on aina pieni itsemurhariski...  Ja kun Venajalla Lenin oli kaikkialla, taalla on Ghinggis Khaan :D Kerron lisaa sitten autiomaan jalkeen.

Saana

Eilen saavuimme Mongoliaan, viimeinkin. Tuli hiukan viivastysta, mutta eipa siina mitaan, kun tama matka ei ole muutamasta paivasta kiinni.

Mutta ehka kannattaa palata kronologisesti siihen mihin viime kerralla jain, niin etta tasta blogista saa jotain selvaa :)
Viime lauantaina siis hyppasimme paikalliseen bussiin, joka korotteli Baikal-jarvelle ja Olklhonin saareen, Khuzhirin kylaan. Matka kesti useita tunteja, pysahdyimme kerran pienen ruokapaikan luona (soin kaksi lihalkla taytettya taikinanyyttia, oli hyvaa, ja ihan kiva syoda myos lihaa pitkasta aikaa, kun yleensa syomme Sohvin kanssa samoja ruokia). Lauttaa jarven yli saarelle oli odoteltava myos jonkin aikaa, mutta se meni aika mukavasti jarvea ja karuja kukkuloita ihmetellessa. Olimme nousseet ylos vuoristoon, ja akkia maantiede tuntui kauhean isolta, kivea, aroa, vuoria, ja ihan kirkkaansininen Baikal. Lehmia kuljeksi vapaana arolla laiduntamassa, ja siella missa oli ihmisasutusta oli aina kulkukoiria, jotka seurailivat makupalojen toivossa. 

Khuzhirin kyla oli janna, vahan ransistyneita taloja, ikkunanpielia, lauta-aitoja, hiekkatieta, lehmia ja koiria ympariinsa. Juuri sellainen kyla joita olimme katselleet ohi kiitavasta junasta. Saimme yopaikan helposti, Nikitas Guesthouse on varmaan koko saaren suurin ja tunnetuin majapaikka, ihan jees, hintaan kuului kolme ateriaa seka ilmainen banya-aika. Nukuimme Sohvin kanssa kahdestaan jurtassa, jonne tuotiin lampopatteri, se oli tosi kivaa, ja vaikka lattianrajasta veti, sisalla oli lammin ja mukava nukkua. Kavelimme ympariinsa saarella, tai lahinnsa rantaviivaa seuraillen joko pohjoiseen tai etelaan, napsimme valokuvia ja ihmettelimme. Saari on Venajalla asustavalle buryat-kansalle tarkea uskonnollonen kohde, siella taalla nakyi puiden runkoihin kiedottuja kankaita, mita lie merkkasivatkin, ja rannalta keratyista valkeista kivista oli muodostettu sanoja kukkulioden rinteisiin. Kun kotiin joskus paasen, etsin jostain tuon alueen shamanismista ja uskonnoista. 
Uimaan en mennyt,  oli ihan sairaan kylma, varsinkin kun koko ajan tuuli aika voimakkaasti. Baikalin vetsi oli kirkasta ja puhdasta, pohjaan naki, ja vetta kaytettiin ihan juomavetena. 

Maanantaina aamubussilla takaisin, talla kertaa vehje oli paljon pienempi ja pelkasin joka kerran ylamaissa, etta se hyytyy. Ja hyytyihan se sitten, tai ei saanut tankattua pienella bensa-asemalla keskella metsaisia kukkuliota. Istuimme kolmisen tuntia paikoillamme, onneksi vieressa oli se bensa-asema, ostimme suklaakekseja. Takanamme istunut (kaiketi) venalainen nuori mies jutteli vahan kanssamme, ja antoi sitten tulitikuista kootun pienen talon. Se on yha tallessa, en vain tieda pysyyko se kasassa Suomeen asti.. Tankkauskin onnistui lopulta, ja Irkutskissa kerkesimme taparasti hakea rekisteroidut maihintulokorttimme hostellista, ostraa ruokaa ja kiiruhtaa juna-asemalle. Onneksi kaupunki oli niin pieni :)

Yojuna Ulan Udeen ei ollut mikaan huippu, istuimme samanlaisessa plaskartny   vaunussa kuin Trans-Sipoerian junassamme, mutta patjat eivat olleet kaytossa. Sai nukuttua katkonaisesti, ja kun juna vahan yli kuusi aamulla pysahtyi Ulan Udessa, hyppasimme koleaan ulkoilmaan ja lahdimme saman tien etsimaan bussia, jonka piti lahte seitsemalta bussiasemalta. Ei loytynyt, eika juniakaan kulkenut koko paivana. Hankimme sitten halvan hotellihuoneen, ja kavimme ostamassa bussiliput pienesta matkatoimistosta. Vahan turha viivastys, mutta ei voinut mitaan. Ja nahtiin koko maailman suurion Leninin paa, siirtolohkareen kokoinen patsas!

Eilen siis jalleen paiva istumista, matkalla sai nukuttua vahan. Rajan ylitys sujui hyvin, vaikka kaikenlaisia lappuja piti taytella, ja kerkesin vaihtaa kaikki ruplat togrogeiski. Pysahdyimme syomaan ravintolaan, mutta kun kaikissa ruissa taisi olla lihaa, Sohvi ei syonyt mitaan, se oli vahan kurjaa. Meilla oli kuitenkin onneksi evasta, leipaa, nutellaa ja hedelmia mukana bussissa. Bussissa oli telkkari, ja yhdessa vaiheessa siita alkoi pyoria useampi jakso Pikku Kakkosessakin ollutta Pat ja Mat -nukkeanimaatiota, sitten ranskalainen, venajaksi dubattu toimintapatka ja lopuksi mongolialaisia musavideoita. Viimeksimainitut olivat viihdyttavimpia.

Ulaan Baatarissakin saimme hetken etsiskella hostellia, mutta kun ensimmaista vaihtoehtoamme ei loytynyt, ja ilta oli jo pimennyt, suuntasimme lahemmas keskustaa olevaan Bolod's Guostehouseen. Koputimme oveen, ja senhan avasi Irkutskista tuttu Jussi. Taalla piirit on kylla pienet, ja kaikki kulkevat suunnilleen samoja reitteja :D Nyt takana on hyvin nukuttu yo, ruokakin valmistui juuri. Kohta lahdemme tepastelemaan kaupungille ja ihmettelemaan, ja koetamme jarkata matkaa Gobiin. 

Kuulemisiin,
Saana